Ystäväni Mimir sanoi onnellisia olevan niiden, jotka näkevät sinne missä ei näyttäisi olevan mitään, mutta voisi olla. Hänen mielestään elämä on muutakin kuin kokemus ja oleminen on tekemisen korkein aste. Mimir kertoi myös energioista ja tasoista ja sellaisista.
Olen yrittänyt pitää islantilaisen ystäväni sanat mielessä viimeiset kolmekymmentä vuotta. Joskus siinä onnistuen. Useimmiten kiire kokea ja halu saavuttaa ovat olleet esteenä. Sekä töissä että kotona ja vapaalla.
Mimirillä ei ollut kiire. Hän oli jo silloin ja on yhä ajattomuuden ja rajattomuuden matkalla. Niin, että sielu pysyy mukana. Mistähän se senkin oli sisäistänyt. Sellaisella matkalla ollaan perillä. Ja matkan alussa. Matka on kohde, matka on päämäärä. Niin ystäväni ihan tosissaan väitti.
Kun olimme syyskuisena viikonloppuna 1985 vaeltamassa Birkilundurista pohjoiseen Mimir pysähtyi kesken patikoinnin tauolle. Vaikka olimme vasta vähän matkaa tulleet. Ja vaikka olisimme aivan hyvin voineet jatkaa. Djubavatnille ja sen lähistöllä sijaitseville lammille saakka. Parhaalle niistä oli vajaan tunnin kävely.
Mimirille tuli mieleen jokin tapahtuma lapsuudesta tai sitten hän oli nähnyt kaukana raakkuvan korpin, mättäällä kukkivan villitinjamin tai jotain muuta mistä halusi minulle kertoa. Kun on asiaa silloin pysähdytään ja sanotaan se asia.
Ehkä kuulin tutun tarinan Thingvallavatnin jättitaimenesta, joka ei sitten taimen ollutkaan. En muista tarkkaan. Hän tarinoi ymmärrettävällä tanskallaan rauhalliseen tyyliin ja harvakseltaan, vaikka taatusti näki kuinka kovasti halusin jatkaa. Olin aikaisemmilla retkillä päässyt raudun makuun, himoitsin lisää.
Kyllä me sinne lammelle aikanaan saavuimme ja vieläpä parhaaseen syöntiaikaan. Olin innoissani kun kalaa tuli. Sain kookkaita rautuja ja muutamia taimeniakin ja syönti tuntui kiihtyvän. Sain enemmän kaloja kuin Mimir. Abu röding oli varsinkin rautujen mieleen. Yhtäkkiä Mimir sanoi, että lammen pitäisi nyt levätä. Pidetään mekin tauko, keitetäänpäs kahvit.
Minua harmitti, olin ärtynyt. Miksi ihmeessä keskeyttää. Vielä hyvässä lihassa olevat herkulliset mätikalat arvokkaine lasteineen olivat syönnillään. Minun ei tehnyt mieli kahvia.
Trangiaa huolella viritellessä meni oma aikansa, veden kiehuminen kesti liian kauan, ja sitten piti sivusta seurata kun Mimir hitaasti hämmentäen sekoitti kiehahtanutta kahvia variksenmarjan kuivuneen juuren palasella. Piti kaikessa rauhassa odotella että kahvinporot painuisivat pohjaan.
Kahvittelun ja harmaasammalikossa loikoilun jälkeen Mimir pakkasi myrskykeittimensä, nyöritti vanhat vaelluskenkänsä ja nousi. Minä olin ollut aikoja sitten valmis.
Jätimme varman kalapaikan ja läksimme seuraavalle lammelle. Kävelimme pari kilometriä pienen tunturin taakse tai ainakin sellainen mielikuva minulla on. Se ainakin on varmaa, etten silloinkaan ymmärtänyt ystävääni. Miksi poistua rautukeitaalta.
Sinä päivänä ei kala enää syönyt, saimme vain muutaman kääpiöityneen. Mimiriä se ei tuntunut harmittavan. Minua kiukustutti. Kun emme voineet jäädä. Kun piti jättää varma saalis.
Paluumatkalla Mimir esitteli lapsuutensa leikkipaikat, korppien valtakunnan ja sen toisen maailman, minulle käsittämättömän. Se avautuisi kun en hätäilisi, kun olisin siihen valmis.
Mimirin hitaasti itäneet ajatukset ovat alkaneet kasvaa, mennä tajuntaani, kukkia. Siihen on tarvittu vuosikymmeniä, entisen loppu ja uuden alku. Hiipuminen ja toipuminen. Sattuneesta syystä rauhoittuminen. Maailmani supistuminen ja avartuminen. Maailmani, joka Islannin sijaan sijaitsee nyt Pohjois-Norjassa. Maailmani joka on turskan ja valaiden valtakunta. Sinne pääsee kiirehtimättä. Matkalle melkein menneeseen. Minulta voipi kysellä miten.
Leave a reply